Irlannissa 1845 perunasadon tuhoutumisesta alkanut nälänhätä pakotti seppänä lähes koko ikänsä työskennelleen Fearghus Ó Bragainin pakkaamaan 1847 Connachtissa  vielä jäljellä olleen ja koko ajan hupenevan omaisuutensa ja perheensä ja muuttamaan toimeentulon perässä Englantiin.

 Vaikka hän olikin pätevä ja työtä pelkäämätön mies ei muutosta aluksi tuntunut olevan apua perheen yhä pahenevaan ahdinkoon.

 Kaksospoikien Cathánin ja Cianin syntymä ei mitenkään auttanut tilannetta vaikka Fearghus muutti nimensä helpommin ymmärretäväksi Fergus Bryantiksi. Ajoittain Fergus toimi kiireapulaisena Lontoon laitakaupungilla sijaitsevalla pajalla mutta sukujuuriensa vuoksi hän ei löytänyt itselleen pysyvää työtä.

 Lopulta hänen osaamisensa ja irlantilainen sinnikkyytensä palkittiin ja hänet hyväksyttiin perheineen siirtolaiseksi Australiaan jossa oli huutava pula osaavista työmiehistä ja niinpä nyt kuusihenkinen perhe muutti taas.

 Laivamatka oli koitua koko perheen tuhoksi. Heti alkumatkasta laivan peräsimessä ilmeni vika jonka korjaamiseksi alus joutui pysähtymään Plymouthiin korjaustöiden ajaksi. Laivalla kuitenkin puhkesi punatautiepidemia jonka vuoksi Whirlwindin pysähdys venähti kahteen viikkoon jonka aikana kaikki tautiin sairastuneet ja kuolleet matkustajat siirrettin pois laivasta.

 Kuolleiden joukossa olivat muun muassa Fergusin viimeinen hengissä ollut tytär Brighid ja hänen vanhin poikansa Gilleagán.

 Fergusin vaimo Muirne ja toinen heidän pienistä kaksospojistaan, Cian, siirrettiin pois laivasta. He kumpikin olivat niin heikossa kunnossa että lääkärit eivät antaneet juurikaan toivoa heidän selviytymisestään. Fergus olisi halunnut jäädä vaimonsa ja poikansa luo mutta koska hän oli ottanut vastaan siirtotyöläisen paikan mukana myös ensimmäisen puolen vuoden palkkansa sai Muirne puhuttua hänet ympäri ja jatkamaan matkaa luvaten seurata perässä heti kun mahdollista.

 Epäonninen matka jatkui mutta vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Whirwind miehistöineen ja matkustajineen joutui taistelemaan loppumatkan voimakasta itätuulta vastaan joka hidasti heidän matkaansa ja verotti jo valmiiksi väsyneiden ja huonokuntoisten miesten voimia. Myös muonavarannot alkoivat olla lopussa.

 Whirlwind matkustajineen saapui määränpäähänsä Launcestoniin vasta huhtikuun 3 päivä 1855 oltuaan matkalla 86 päivää.

 Matkan aikana laivalla kuoli 44 matkustajaa ja seitsemän vauvaa syntyi askeettisissa ja epähygieenisissä oloissa.

 Satamassa kovia kokeneet matkalaiset otettiin avosylin vastaan ja he saivat vihdoin kunnon aterian, lepoa ja lääkitystä.

 Kolme viikkoa saapumisensa jälkeen Fergus ja Cathán pääsivät muuttamaan  Ballaratissa sijaitsevan pajan läheisyydessä olevaan pieneen taloon. Etumaksuna saamillaan rahoilla Fergus sai palkattua kodinhoitajan ja lastenhoitajan pitämään huolta Cathánista.

 Fergusin työtilanne oli heti alusta alkaen hyvä ja hänen taitonsa huomattiin pian myös kauempanakin. Niinpä hän matkusti työnsä puolesta runsaasti Ballaratin ja Geelongin väliä.

 Kesäkuun 12. päivä Fergus sai viestin Englannista. Hänen kuumehoureinen vaimonsa oli mitä ilmeisemmin hukuttautunut satama-altaaseen vieden heidän poikansa mukanaan. Viranomaiset olivat löytäneet Muirnen ruumiin ja sen rinnan ympäri kiedotun kapalovaatteen. Cianin uskottiin näin ollen myös hukkuneen mutta pojan ruumista ei etsinnöistä huolimatta koskaan löydetty. Muirnen, Brighidin ja Gilleagánin maalliset jäännökset saapuivat Ballaratiin heinäkuun 29. päivä ja Fergus hautasi heidät paikkaan jonka sijaintia hän ei koskaan kertonut edes pojalleen.

 Samoihin aikoihin Fergusin ja Cathánin muuton kanssa alkoi aluetta ja etenkin Ballaratin ja Geelongin välistä tietä terrorisoimaan kolmen maantierosvon kopla ja Fergus alkoi kuljettaa mukanaan järeää revolveria.

 Hän ei tiettävästi koskaan tarvinnut asetta ryöstäjiltä puolustautuakseen ja ampui aseella vain ajankuluksi mutta vaikka kaksi useita ryöstöjä suorittaneen koplan jäsenistä saatiinkin kiinni ja hirtettiin jo marraskuussa ei Fergus koskaan lähtenyt matkalle ilman sitä.

 Kun kultakuume oli huipussaan Sydneyssä Fergus haistoi mahdollisuuden rikastua joten hän pakkasi tavaransa ja vuokrasi pajansa sekä talonsa silloiselle kisällilleen joka oli jo lyhyen oppilasaikansa kuluessa tehnyt Fergusiin vaikutuksen taidoillaan. Hän oli itseasiassa hoitanut Ballaratin pajan toimintaa viimeisen vuoden ajan Fergusin keskittyessä liiketoimintansa laajentamiseen ja erikoistilauksiin.

 Muutama vuosi kului Cathánin kasvaessa ja voimistuessa ja Fergusin liiketoiminta kasvoi ja kehittyi hyvää vauhtia. Cathánin ollessa vasta pikkupoika alkoi hän opettelemaan ampumista isänsä hankkimalla kiväärillä ja aikaa myöten myös tämän revolverilla, Colt Walkerilla,  joka tosin oli nuorelle miehelle melkoisen raskas ja hankala ase. Cathán alkoi viettää enemmän ja enemmän aikaa paikallisten karjankasvattajien kanssa Fergusin liikematkojen aikana ja oppi heiltä ruoskan ja aseiden käytöstä paljon.

 Yllättäen Fergus sai irlantilaisten ystäviensä kautta tiedon että hänen poikansa Cian olisi hengissä ja asuisi Amerikassa. Aikaa hukkaamatta Fergus järjesti itselleen ja Cathánille matkan Uudelle mantereelle ja aloitti rahaa säästämättä etsinnän löytääkseen poikansa. Pitkän aikaa etsintä tuntui perustuvan vain huhuihin ja Fergus alkoi jo menettää toivoaan mutta lopulta he paikansivat Cianin New Mexicossa. Tapaaminen ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Fergus ja Cathán olivat kuvitelleet sillä nuori Cian oli jo tässä vaiheessa etsintäkuulutettu murhamies ja häirikkö joka liikkui meksikolaisten rosvojoukkojen ja erilaisten luopioiden seurassa.

 Lisäksi Cian uskoi että hänet oli tarkoituksella hylätty Plymouthiin ja hän oli vakuuttunut että Fergus oli tarkoituksella tappanut hänen äitinsä ja isoveljensä sekä hyljännyt hänet Plymouthiin. Tämän takia Cian oli vannonut tappavansa isänsä ja kaksosveljen surmaaminen oli hänelle erityisen tärkeää koska Cian uskoi tämän olleen syyllinen koko tapahtumaketjuun. Ilmeisesti koko ajatuksen hänen päähänsä oli istuttanut mielenvikainen nainen joka oli ollut mukana Whirlwindin epäonnisella matkalla ja joka oli menettänyt perheensä punataudille. Nainen oli riistänyt nuoren Cianin äidiltään ja surmannut lastaan puolustavan Muirnen saadakseen uuden pojan menettämänsä tilalle.

 Kohtaaminen johti ampumavälikohtaukseen Death Valleyssa jossa Cian ampui Fergusia suoraan sydämeen tappaen hänet välittömästi. Sama luoti läpäisi myös Cathánin vasemman kämmenen. Cian hakkasi jo haavoittuneen Cathánin pahoin ja lopuksi heitti tajuttoman veljensä yli kallionkielekkeen uskoen tappaneensa hänet. Cathán kuitenkin selvisi käsittelystä katkenneilla luilla ja pahalla päävammalla. Cian uskoi toteuttaneensa kostonsa ja jatkoi matkaansa mutta paikalle saapuneet Shoshone-intiaanit ottivat kuolemankielissä olleen Cathánin hoiviiinsa.

 Päävammastaan johtuen Cathán kärsi pikään pahasta muistinmenetyksestä mutta osoitti melkoista sitkeyttä ja taistelutahtoa toipuen vammoistaan lähes täysin. Nuoren miehen luonne tosin muuttui hivenen sulkeutuneeksi ja varautuneeksi ja hän hymyili enää harvoin. Hän alkoi vaellella yksinään kadoten välillä pitkäksikin ajaksi ja intiaanit alkoivat pian kutsua häntä nimellä Valkoinen Susi.

 Sisällissodan alkamisen aikoihin Cathán ilmestyi ihmisten ilmoille käyttäen nimeä Frank Wolf ja eläen ilmeisen varakkaana Lousianan alueella.

 Pian hän kuitenkin värväytyi ratsuväkeen oletettavasti osittain siksi että oli  kyllästynyt virkavallan jatkuvaan ahdisteluun kaksoisveljensä tekemisien seurauksena ja osittain siksi että seikkailunhalu vei voiton erämaaoloihin tottuneesta miehestä.

 Jo ennen sisällissodan alkua ratsuväestä ja etenkin Lousianan 2 ratsuväkirykmentin C-komppaniasta (joka tunnettiin vuoden 62 toukokuuhun asti nimellä Partisan Rangers) tuli hänelle lähes oma perhe.

Frank paneutui täysin armeijaelämään ja kiinnitti lyhyessä ajassa esimiestensä huomion päättäväisellä joskin toisinaan melko brutaalilla toiminnallaan.

 Kesäkuun 7. 1863 Milliken’s Bendissä käydyssä taistelussa Frank Wolfin johtama ratsuväkiyksikkö joutui puristuksiin jenkkien jalkaväen ja tykistön väliin. Ensimmäinen tykistön ampuma yhteislaukaus tuhosi puolet koko yksiköstä mutta Frank Wolf johti jäljelle jääneet miehet hurjaan rynnäkköön tykistöpatterin kimppuun. Viime metreillä toinen yhteislaukaus korjasi satoa harventaen miesten määrän kolmeen. Frank Wolfin hevonen sai täysosuman kanuunan kuulasta ja sirpaleet repivät hänen polvensa mutta sinnikkäästi hän jatkoi hyökkäystä jalan miekka toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Lopulta hänen ja ainoan henkiinjääneen ratsumiehen onnistui sytyttää tykistön ruutivarasto räjäyttäen lähes koko patterin maan tasalle. Jäljelle jääneet tykkimiehet pakenivat uskoen olevansa suuremman yksikön hyökkäyksen kohteena avaten samalla Etelän ratsuväelle reitin jenkkien jalkaväen selustaan. Myöhemmin Frankin mukana ollut sotamies kertoi seuraavaa:

 
  ‘Hän oli kuin riivattu. Näin luotien repivän hänen vaatteitaan ja veren valuvan hänen saappaastaan mutta hän ei edes hidastanut vauhtia vaan niitti miehiä kuin viljaa miekallaan ja ampuen niitä jotka olivat liian kaukana silvottavaksi. Minulla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään, liukastelin vereen ja joka puolella oli ruumiita mutta minusta alkoi tuntua että saattaisin selvitä tilanteesta hengissä kunhan pysyisin poissa hänen tieltään. En epäile hetkeäkään etteikö hän olisi tappanut kaikkia eteensä tulevia asepuvun väristä huolimatta, hän ei ollut enää tietoinen tekemisistään.

 Yhtäkkiä valtava räjähdys löi meidät kummatkin nurin ja menetin hänet hetkeksi näkyvistäni. Kun pääsin pystyyn näin jenkkien juoksevan pakoon kuin tuli hännän alla. Wolf oli menettänyt tajuntansa mutta hän oli kuin ihmeen kaupalla hengissä ja minä itkin kuin pikkulapsi ja kiitin Luojaa henkeni säästämisestä.’
 

 9.9.1863 Frank ylennettiin kapteeniksi ja 9.10. hän palasi palvelukseen. Loppusodan aikana hän ehti vielä osallistua useisiin taisteluihin ja toisinaan hieman epämääräisiin tehtäviin Mississipin kummallakin puolella taistellen mm Jenkkien Jayhawkereita vastaan. Hän myös johti itse sissi-iskuja Pohjoisen joukkoja ja asukkaita vastaan useita kertoja.

 Pettyneenä Konfederaation sodanjohdon tekemiin yksinkertaisiin virhearviointeihin ja kenraali Leen ennenaikaiseen antautumiseen Appomatoxin taistelussa hän liittyi kenraali Jo Shelbyn joukkoihin jotka kieltäytyivät antautumasta ja ratsastivat rajan yli Meksikoon tarjoten palveluksiaan keisari Maximilianille. Homman kuivuessa kasaan Meksikossa hän kuitenkin palasi sodan raunioittamaan Lousianaan ja pian sen jälkeen katosi takaisin erämaihin.

 Tämän jälkeen miehen vaiheista ei ole pitkään aikaan varmoja tietoja mutta huhujen mukaan hän vietti vuosia raivokkaan itsetuhoista elämää ja osallistui lukuisiin nyrkki- veitsi- ja ampuma-asetaisteluihin.

 Hän vietti kiertolaiselämää asuen välillä intiaanien keskuudessa ja yritti löytää veljensä selvittääkseen lopullisesti välinsä tämän kanssa. Luultavasti tämä elämäntapa olisi johtanut ennenaikaiseen kuolemaan jollei hän olisi tavannut nykyistä vaimoaan Patriciaa joka onnistui siinä missä muut kuoleman ja väkivallan ympäröimää miestä rauhoitelleet olivat epäonnistuneet..

 Nyt Frank Wolf ainakin näennäisesti rauhoittui ja perusti perheen.

  Ilmeisen varakkaana hän alkoi käyttäytyä herrasmiehen tapaan ja on toiminut yhteistyössä lukuisten lainvartijoiden ja lakia valvovien järjestöjen kanssa ja toisinaan myös näiden jäsenenä yhdistäen näihin pesteihin myös velipuolensa etsinnän sillä viha Ciania, nykyisin El Lobon nimellä tunnettua miestä kohtaan ei ole laantunut.

 Lainvalvojien silmissä Frank Wolf on hieman outo lintu sillä hänen uskotaan toimineen myös palkkamurhaajana ja palkkionmetsästäjänä ja hänen väitetyt toimintatapansa ovat toisinaan olleet äärimmäisen raakoja ja joidenkin lähteiden mukaan hän on kylvänyt enemmän kauhua ja hävitystä kuin miehet joita hän on jahdannut.

 Se että häntä ei ole koskaan nähty samaan aikaan kaksoisveljensä kanssa on saanut jotkut epäilemään että Frank Wolf ja El Lobo olisivat yksi ja sama henkilö ja että hän kärsisi jonkin asteisesta jakomielitaudista mutta San Fransiscossa sattuneen välikohtauksen jälkeen kukaan ei ole aihetta julkisesti käsitellyt.