Metsäsissin isku

Mies pujotteli hitaasti puitten ja pensaitten lomitse. Varoen pienintäkin ääntä hän tarkkaili ympäristöä ja pysähtyi välillä kuuntelemaan pienintäkin merkkiä lähestyvästä vaarasta tai mahdollisesta saaliista. Maa mokkasiinien kuluneen nahan alla tuntui kuiskivan salaisuuksia edellisten kulkijoitten jäljiltä. Tuulen hiljainen kuiskinta puitten latvustossa pudotteli satunnaisia lehtiä polulle, kuin vaimentamaan miehen jo muutoinkin varovaisia askeleita. Jossain kaukana huusi yksinäinen korppi lajitoveriaan ja ainoa vastaus tuntui olevan kaukainen kaiku miehen edestä.

Tämä hiljainen idylli katkesi lähestyvien hevosten kavioitten ääneen. Mies heittäytyi saman tien makaamaan polun sivussa sopivasti olevan kiven taakse ja pyöräytti kiväärinsä valmiiksi osoittamaan lähestyviä ratsasatajia kohden. Oikealla kädellään hän asetti revolverinsa valmiiksi kiväärin viereen ja veti rivakalla liikkeellä puhvelikiväärin kuluneen ja kiilloittuneen hanan vireeseen. Terävä heilautus oikealle nosti sankkiruudin valmiiksi odottamaan piikiven sytyttävää kipinää. Revolverin aseöljyinen tuoksu ja ruohon terävä tuoksu sekoittuivat luoden odottavaan tunnelmaan lisää jännitystä.

Hevosten kavioitten äänen takaa nousi kuuluviin raskaiden vankkureitten pyörien ääni. Pyörät oli aikaisempien kokemuksien mukaan verhottu kankalla ja huopien palasilla, mutta vanteitten satunnainen kolahtelu polun kiviin peitti lähestyessään hevosten kavioitten ja jutustelevien miesten äänet. Miehet tuntuivat kinastelevan saattamastaan lastista ja päivän kuumuudesta ja pian odottavasta leiristä ja kokin keitoksista, joiden laatu oli vähemmän miellyttävää, mutta vei varmuudella nälän, sillä toiseen annokseen ei edes noiden lähes kaiken kokeneiden miesten rohkeus riittänyt.

Polun mutkassa kasvoi vänkyräinen koivu. Sen oksien takaa näkyi lähestyvä saattue, jonka edessä ratsasti miesviisikko. Pienen matkan päässä miesten takana vaappuivat vankkurit, joiden ajaja näytti vihastuneen miesten arvostellessa hänen ruokaansa. Miehen vieressä istui piippuaan poltellen kuluneeseen armeijan upseerin viittaan verhoutunut hahmo, jonka hatunlieri oli vedetty alas kasvoille suojaamaan ratsastajien nostattamalta pölyltä ja vasten silmiä paistavalta auringolta. Vankkurin matka näytti sujuvan kuin liukuen verhottujen renkaitten varassa. Ajuri teki mutkia ja yritti parhaansa mukaan vältellä polulla vaanivia kiviä. Aina hän ei siinä onnitunut, vaan vankkurit osuessaan kiveen heilahtelivat uhkaavasti. Ajurin ilme oli aina heilahduksen alkaessa tuskaisen kärsivä. Ja kun kivi oli onnistuneesti ohitettu hän katsoi taakseen, miten matkaa oli jo taitettu. Ja kuin kutsuttuna polulta löytyi juuri silloin uusi kivi kolistelemaan vankkurin pyöriä.

Mies hengitti rauhallisesti sisään ja suuntasi ruosteen pilkuttaman kiväärinsä kohden vankkureita. Ei suinkaan sen ajuriin tai matkustajaan, vaan heidän välistään näkyviin puulaatikoihin, jotka oli verhoiltu oljilla ja vaaterievuilla. Sopivasti miesten välistä näkyi yhden laatikon pääty, jossa teksti eroittui vain vaivoin kaikkien pehmusteiden välistä. Laatikon päädyssä oli punainen rasti, johon mies suuntasi kiväärinsä, puristi tiukemmin tukkia ja kiristi hitaasti otettaan liipasimella. Punainen rasti liikahteli häilyvästi tähtäimissä ja vaappui lähemmäksi joka hetki. Pian olisi liian myöhäistä laukaista ja jos tilanne olisi jäänyt käyttämättä ja viikkojen valmistautuminen, tiedustelu ja väijyksintä olisi valunut hukkaan. Sen hukkaanvalumisen seuraukset olisivat liian kalliit liian monille rakkaille ja ystäville. Punaisen rastin alapuolelta näkyi selkeästi tumansininen teksti ”Nobel”. Ainakin lasti oli oikea. Nyt olisi oikea hetki ohitse, peruuttamattomasti. Miehen piti valita ja nyt valinnan hetki oli auttamattomasti välittömästi nyt.

Mies tunsi puristuksen rinnassaan vetäessään viimeisetkin vapaat liipasimesta ja nähdessään, kuinka iskuri lähti matkalleen. Kuin hidastettuna iskuri lähti liikkeelle hiljaisen naksahduksen saattelemana, löi tulirautaan ja nostatti kipinäpilven, joka sytytti sankkireiästä esiinvaristetun ruudin hiukkaset. Lähes äänetön suhahdus nostatti savupilven, joka peitti tuon tuiki tärkeän punaisen rastin teksteineen miehen silmiltä. Vieno tuulenhenäys kävi kohden miestä ja työnsi sankkiruudin pöllähdyksen hän silmilleen. Aseen laukeamiseen tuntui kuluvan pieni ikuisuus ja sitten huumaava jyrähdys kuuroutti kaikkien lähistöllä olevien korvat. Aseen suusta näytti iskevät metrien mittainen tulinen kieleke, joka tavoiteli vankkureissa keikkuvaa rastia. Tuulikin tuntui pysähtyvän säikähtäen valtaisaa savupilveä ja kuolemaa henkivää leimahdusta. Savu- ja tulipatsaan keskeltä sinkoutui ¾ tuuman läpimittainen lyijykuula kohden tarkoitettua maalia ja tavoittaessaan sen seuraukset olivat yllätys kaikille paitsi aseensa juuri laukaisseelle miehelle. Puulaatikon pääty näytti ensin kuin painautuvan sisäänpäin ja sitten laajenevan suunnattoman tulipallon ja edellistä vielä huomattavasti suuremman räjähdyksen saattelemana.

Räjähdys kadotti vankkurit ja niillä istuneet miehet silmänräpäyksessä taivaan tuuliin . Valjakon hevosista ei näyttänyt jäävän jäljelle kuin sekalainen läjä kärventynyttä hevosenlihaa ja valjasten kappaleita, jotka sinkoutuivat kohden edellä ratsastavia miehiä. Ratsukot lakosivat kuin kypsä vilja niittäjän viikatteen edessä ja miehet sinkoutuivat hevostensa ja vankkurin palasten kanssa pitkin polkua ja ympäröivää maastoa. Miestä kohden lensi kieppuen jotain tummaa, joka pompahdellen pysähtyi aivan savuavan kiväärin piipun eteen. Käytetty ratsastussaapas, jonka suussa näkyi vielä vanha leima, josta erottuivat kirjaimet C ja S ja A. Saappaan suusta pilkotti ruhjoutunut ja verinen säärenkappale, joka ei ollut nähnyt omistajaansa enää hetkeen.

Mies nousi korvat soiden varovasti pystyyn ja haparoi revolveriaan käsiinsä. Tutun aseenperän tuntu tuntui rauhoittavan villisti pompahtelevaa sydäntä. Hitain askelin mies laskeutui kohden polulla savuavaa sekalaista romu- ja lihasotkua. Valtaisan räjähdyskraaterin keskellä oli kuin ihmeen kautta säilynyt armeijan ratsastusviitta ja sen päällä vielä savuava piippu. Miehistä tai vankkureista ei ensialkuun näkynyt yhtään tunnistettavaa kappaletta, mutta lähempänä mies huomasi kuinka vankkurien pyörät olivat paiskautuneet polkua reunustaviin kalloihin ja seisoivat kukin sijallaan koskemattoman näköisinä. Vain vankkurit puuttuivat niiden päältä ja välistä. Jossain korskui hevonen tuskissaan ja mies kulki etsien äänen lähdettä, kunnes havaitsi yhden haavoittuneen hevosen kallionkolossa. Hitain ja varovaisin liikkein mies lähestyi kituvaa hevosta ja viritti kädet täristen revolverin. Rulla pyörähti odottamaan laukausta ja mies painoi revolverin piipun hevosen veristä kalloa vasten ja päästi jyrähtävällä laukauksella loukkaantuneen eläimen kärsimyksistään. Viimeisiä räjähdyksen nostattamia rojuja sateli hiljaksiin maahan joka puolella ja suurin osa lähistön puista oli menettänyt tapahtumassa alkukesän runsaat lehtensä.

Yllättäen mies vaistosi jonkun tuijottavan jostain ja pyörähti katsomaan polkua pitkin. Sieltä kuului liiankin tuttu ”klu klux klan”- ääni ja laukaus tuntui hyökkäävän suoraan päin miehen suojatonta ruohontahrimaa rintaa kohden. Huumaava isku repäisi miehen vasenta olkavartta ja paiskasi hänet pyörähtäen maahan räjähdyksen silpomien hevosten ja miesten jäännösten keskelle. Polttava kipu käsivarressa peitti alleen kaiken muun ja makaaminen höyrävissä hevosen sisälmyksissä oli omiaan pahentamaan pettymyksen tunnetta. Miksei hän ollut tarkistanut ensin kauempaa ja laskenut kuolleita? Nyt joku oli säästynyt vankkurien nitroglyseriiniräjähdyksestä ja päässyt koettamaan tasoitusta. Äänestä päätellen miehellä oli Colt. Viisi ladattua kammiota, kussakin .45 luoti janoten kostoa. Enää neljä laukausta kummallakin, ellei vaanijalla ollut varapatruunoita käsillä.

Mies kirosi uudelleen omaa ylimielisyyttään, sillä hän oli jättänyt kaikki ampumatarvikkeensa kiväärinsä luokse. Hänellä oli jäljellä vain neljä laukausta. Kiväärin vierellä, vaanijan takana häämöttävän verentahriman kiven takana, odottivat miehen kaikki ruudit ja kuulat. Uskollinen Remington olisi hyödytön neljän laukauksen jälkeen. Sen jälkeen vain vyöllä roikkuva veitsi voisi pelastaa tilanteen alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi.

Hitaasti mies nosti päätään löyhkäävistä sisälmyksistä ja koetti varovasti pyyhkiä verta ja kärpäsiä pois silmiltään. Kuinka ihmeessä ne ilkiöt löysivät ruokaa heti kun sitä tuli tarjolle? Kajahtava tuplalalaukaus varoitti koettamasta suurempaa liikettä ja hevosenruhoon mäjähtävät luodit muistuttivat vastapuolen osaavan ainakin ampua, joskaan osuminen ei tuntunut olevan vastapuolen parhaimpia ominaisuuksia. Hevosenruho ja polunsivun kivet tarjosivat vain vaillinaista suojaa, ilman mahdollisuutta edes koettaa tavoittaa vaanijaa niklatun revolverin kolhitun tähtäimen taakse. Ainaoastaan laskeva aurinko tarjosi jonkinlaista toivoa tilanteen tasoittamiseen. Miehen mokkasiinit tarjosivat huomattavasti paremmat mahdollisuudet liikkua hiljaa, kuin vaanijan todennäköisesti käyttämät saappaat, joiden anturat pitäsivät maailmanlopun meteliä räjähtäneen polunpohjan kivimurskalla.

Olkavarren tykyttävä haava alkoi vaatia huomiota. Kaiken maasa olevan veren ja lihan keskellä oli vaikea sanoa, mikä veri tuli mistäkin. Kipu oli aitoa ja sen lähde oli helppo paikallistaa. Aivan vasemman solisluun päällä on törröttävä haava, josta näytti pilkottavan sekalaisia luun ja lihasten kappaleita. Luoti oli vain koskettanut olkapäätä ja sivaltanut miehen nurin, mutta haava vaati hoitoa, muuten mies valuisi kuiviin ja liittyisi väijyttämiensä miesten joukkoon jossain muualla, kuin näillä metsäisillä seuduilla. Paikassa, josta ei kukaan ollut palannut kertomaan mitään varmaa. Kylän pastorin mukaan siellä olisi mukavaa, mutta jos seurana olisivat nämä miehet, seura ei välttämättä olisi kovin mukavaa, edes hetkeä, ikuisuudesta puhumattakaan. Vaivalloisesti mies irroitti edessään olevasta irtonaisesta hevosenpäästä suitset ja sitoi niillä paidanhihasta repimänsä pikasiteen irvistellen polttavan haavan päälle. Kirsitys nostatti tahtomattaan mieheltä tuskaisan voihkaisun, ja voihkaisu palkittiin välittömästi polun pinnasta kimpoavalla luodilla ja tuskaisalla huudolla, joka tuntui nousevan haavoitetun mustakarhun kurkusta.

”Sinä poika veit multa jalan. Sen, mitä rebellien tykki ei Gettysburgissa onnistunut viemään!” Ja allekirjoituksena huudolle tuli vielä yksi laukaisu, joka tuntui menevän korkealta polun yllä kaartuvien oksien lomitse. Laskettuaan hitaasti kymmeneen mies kohotti hieman edessään olevaa satulaa, joka oli tarjonnut suojaa huudon jälkeen hämärtyvällä polulla. Seuraavaksi olisi edessä pikainen syöksähdys läheisen kiven taakse, josta ehkä saisi vaanijan näkyviin. Huono puoli asiassa oli, että kivi oli pieni, kuin suurehko kurpitsa ja tarjoaisi suojaa saman verran kuin nuoren immen esiliina sadonkorjuutansseissa, jos vastapuoli ehtisi lataamaan aseensa uudelleen.

Hitaasti mies viritti revolverinsa painaen sitä loukkaantuneen kätensä kainaloon, ettei virittämisestä syntyvä ääni vain kertoisi vastustajalle, mitä kohta tapahtuisi. Mies aikoi ampua ensin vastakkaiseen suuntaan, kuin verenvuodon sekoittamana ja syöksähtää sitten suojaan tuon kurpitsakiven taakse. Tarkoitus oli hämätä vastustajaa luulemaan hänen olevan kuoleman kielissä ja ampuvan summittaisesti koettaen tavoittaa vastustajan ennen viimeistä henkäystään. Samalla selviäisi, oliko vastustajalla panoksia pidempän koitokseen. Jos vastalaukausta ei kuuluisi voisi kiven takaa sopivasti kurkistelemalla saada suoran sihdin ja saattaa tämän karmivan tehtävän päätökseen. Mikäli vastalaukauksia satelisi olisi vain odotettava pimeää ja yritettävä kiertää pimeän turvin vainoajan kimppuun ja ratkaista se, mitä enää voitaisiin mies miestä vasten ratkaista. Aseessaan miehellä olisi syöksähdyksen jälkeen vain kolme luotia. Riittävä määrä jos vastapuolen ase olisi tyhjä, mutta ellei, olisi turvauduttava vaaniskeluun ja luotettava vuosien metsästysretkien aikana hankittuun kokemukseen saaliin yllättämisessä. Viimeisenä saisi vyöllä roikkuva nylkyveitsi osoittaa tarpeellisuutensa.

Sydämessään mies toivoi, ettei niin pitkälle tarvitsisi mennä, sillä silmitön tappaminen soti vasten hänen ajatuksiaan siitä, että oikea mies ottaa vain sen mitä tarvitsee, eikä ole uhkaksi kuin saaliilleen, jota tarvitsee elättääkseen itsensä ja perheensä. Nyt saalis ampui takaisin kostohimo silmissään ja kiroukset kielellään. Uusi ja uhkaava tilanne, joka sekoitti metsästäjän yksinkertaista maailmaa liiaksi asti. Mutta kotona häneen oli luotettu tehtävänsä loppuunsaattavana ja kylmähermoisena miehenä, joka poistaisi kotilaaksoa uhkaavan vaaran, poistaen ehken siinä sivussa myös jokusen satunnaisen sivullisenkin, mutta hyväksyvän sen hintana, joka omasta turvallisuudestaan ja oikeudestaan valita asuinpaikkansa vapaasti, oli maksettava. Uhraten tarvittaessa vaikka oman henkensä, mutta luottaen uhrauksen olevan suurin, mitä ihminen voisi oman perheensä edestä tehdä. Ja kaikki tämä vain siksi, että jossain kauempana oli metsästäjien mukaan löydetty joesta kultaa. Kullanhimon sokaisemat rosvot ja irtolaiset olivat valmiita tekemään mitä vain miehen kotilaakson valloittamiseksi ja muuttamiseksi kullankaivuupaikaksi. Kaikki paikalliset pelkäsivät, mitä kaikkea pahaa kultalöytö toisi tullessaan. Pahimpana olisi kullankaivajien karkoittamien saaliseläinten puute. 

Mies kohotti aseensa ja laukaisi pitkälle vasemmalla kohoavaan kiveen laukauksen, joka kimposi ilkeästi vongahtaen kohden taivasta. Ja kuin laukauksen säikäyttämä jänis mies syöksyi kohden suojaksi valitsemaansa kiveä ja huokaisi helpotuksesta tuuskahtaessaan maahan sen taakse. Ei vastalaukauksia, ei huutoa ei mitään. Varoen hän kohotti päätään kiven sivulle ja tuki varovaisin silmin edessä aukeavaa maastoa, joka ei paljastanut vastapuolen olinpaikkaa. Paitsi ehkä tuon pensaan juurella saattaisi olla jotain, mutta se oli liian epämääräistä edes muistuttaakseen aseistautunutta miestä. Enemmänkin se näytti läjältä sekalaisia riepuja ja puunpalasia.

Mutta. Läjä liikahti! Tai sitten laskevan auringon viime säteet leikkivät ympäröivän metsän oksissa ja loivat illusion liikkeestä ja vaanivasta vastustajasta. Läjä näytti liikahtelvan epämääräisesti, mutta ei niin kuin asella tähtäilevä mies, joka vaani teloittajaansa vaan vain silloin tällöin, kuin tuulen ajama pölypilvi tai.

Välähtävä suuliekki tuntui valaisevan koko polun ja se tuntui jatkuvan loputtomiin, uudestaan ja uudestaan. Mies tunsi kuinka hänen jalkoihinsa iskeytyi turruttavalla voimalla jotain kuumaa ja viimeinen minkä hän tulisi eläissään näkemään oli polviasentoon kohottautunut vanha mies joka pumppusi oudonnäköistä kivääriä syytäen tappavia terveisiään kostoksi tapahtuneesta. Laukausten vaiennettua mies viimeisillä hetkillään kuuli vanhan miehen huutavan ettei tuollaisesta kirotusta metsäsissistä olisi koskaan vastusta hänen Winchesterilleen. 

Laskevan auringon viime säteitten mukana linnut palasivat pesäpuilleen ja lauloivat suruissaan tuhoutuneitten pesäpuittensa luona, kuin sielunmessua kaikille paikalla henkensä heittäneille. Viimeisin näytti olevan vanha yksijalkainen mies, joka puristi tiukasti kivääriään ja itki hiipuvalla äänellä apuun jo kauan sitten kuollutta äitiään, sillä hän tiesi olevansa kohta tovereittensa kanssa matkalla, jolta ei kotiin palata. Vapisevin käsin hän kohoitti revolveriaan, kuin katsoakseen sen sisään ja vielä kerran lehahtivat linnut lentoon räjähtävän laukauksen saattelemana.