Vieraan miehen saappaat

Oli tuulinen talvipäivä jossain keskilännessä. Syrjäisen kylän tuulenhuuhtomalla ja lumikinosten peittämällä kadulla kulki vain jokunen onneton, jonka velvollisuuksiin ulkona kulkeminen kuului. Tympeä velvollisuus, sillä sää oli sellainen, ettei edes kylän pahansisuinen seppä iljennyt pitää koiraansa kytkettynä pajan ovella myräkässä, vaan oli päästänyt sen maallisen elämän paineista tyhjentämällä ruosteisen postivaunuhaulikkonsa kummatkin piipulliset lähietäisyydeltä vanhan ajokoiran päähän. Raato höyrysi vielä tunkiolla, jonne seppä Cullhoun oli sen harmistuneena nakannut. Nyt pitäisi löytää taas yksi mahdollisimman vihainen ja sekarotuinen koira, joka pitäisi kiertolaiset ja kerjäläiset, tyhjätaskuiset asiakkaat mukaanlukien loitolla ja tarjoaisi sepälle työrauhan ja mahdollisuuden syventyä uuden viskipannun lopulliseen hienosäätöön. Kyläläiset olivat säikähtäeet laukauksia, sillä kukaan ei uskonut aseen enää toimivan, saatikka, että se olisi ollut ladattu. Vast´edes tietyt henkilöt osaisivat kiertää seppä Cullhounin pajan vielä entistä kauempaa.

Kadun keskivaiheilla tuikki siirtomaatavarakaupan ikkunoista kutsuva valo, ja piipusta kohoileva savujuova ilmaisi sisällä olevan huomattavasti ulkoilmaa miellyttävämpää. Valitettavasti kaduilla ulvova tuuli ja vaakasuoraan pyryttävä lumi piti maksukykyiset asiakkaat tehokkaan tarkasti poissa kaupan sisätiloista. Lumihiutaleet olivat suuria, kuin lesken kirjopistotyö ja tuuli ulvoi kuin olisi juuri päässyt karkuun Helvetistä ja yrittävän päästä mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti. Surkea kyläpahanen oli joutunut myrskyn kouriin jo kolme päivää sitten, eikä mikään tuntunut enteilevän sen loppua. Herkimmät ihmiset olivat kerääntyneet kylän kirkkoon rukoilemaan Kaikkivaltiaalta helpotusta kylää koettelevasta onnettomuudesta, sillä tavallisesti tähän aikaan vuodesta lunta oli vain vähäsen, eikä tuuli noussut läheskään tälläisiin mittoihin. Rukoukset olivat joko jäätyneet tai eksyneet myrskyn keskellä, sillä edes hartaimpien hengenihmisten rukouskokoukset eivät tuntuneet tuottavan helpotusta. Kylän pastori oli ilmoittanut lähtevänsä hakemaan apua lähikaupungin piispalta, sillä ulvova tuuli oli huuhtonut pois kirkontornin ja vienyt siinä sivussa osan pappilankin katosta. Ilkeämieliset henkilöt, joita jokaisesta kyläpahasesta löytyi, olivat vitsailleet tuulen puhaltaneen kevytrakenteisen pastori Johnsonin uskon ja koko ukon pois.

Kaupan ovi kolkkasi reutovan tuulen koettaessaan löytää tietään sisään. Sisältä kuului nousevaa ja laskevaa keskustelua, joka aina välillä katkesi kolinaan, kun kaminaan lisättiin puita. Miesten äänet vaikenivat välillä, kuin hakien vauhtia ja äänekkäitten ähkäisyjen jälkeen äänet kuuluivat entistä voimakkaammin, jopa ulvovan tuulen ylitse. Ohikulkevan cowboyn mielestä tuuli oli löytänyt äänistä itselleen seuraa ja keskustelevan kaupasta kuuluvien äänien kanssa. Cowboy liukastui kaupan oven kohdalla jäällä ja rojahti päin hatararakenteista ovea, jota oli yritetty tiivistää säkinriekaleilla ja vaunupeitteestä revityillä suikaleilla.

Cowboyn romahtaessa ovenkappaleitten kanssa suoraan sisään kauppaan astui sisälle myös silmänräpäyksessä hyytävä hiljaisuus. Hiljaisuuden hyytävyys vielä tehostui entisestään tuulen löytäessä sisään ja tuodessaan ulvoessaan toverinsa lumen tullessaan nauttimaan kaupan sisätilojen lumettomuudesta. Kaupan takaosasta kuului äänekkäitä kirouksia ja kiireisiä askeleita mieskolmikon rynnätessä etuovelle päivittelemään tapahtunutta.

”Kato nyt, mitä pe…ttä sä jätkä teit! Me oltiin justiinsa saatu ovi kuntoon ja lämmintä tupaan ja sä vaan tuut ja murskaat kaiken tehdyn työn hetkessä! Missä pe…n silmässä sun silmät oikein on ja mistä tollaset tavat oikein on kotoisin!?, meuhkasi miehistä ilmeisimmin kauppias, silä hänellä oli vankan ruumiinsa suojana valkoinen esiliina, joka taskuista pilkotti viskipullo ja pienen revolverin kaareva perä.  ”Kattokaa hei pojat sen saappaita! Nehän on ihan liian hienot tälläseen säähän, mikä lie itärannikon inehmo toi on? Tulee riehumaan meidän rauhalliseen kaupunkiin ja tahtoo ihan selvästi kaivaa verta nenästään ja ihan lapiolla. Tässä sulle terveisiä sepänpajasta!”, karjui mieskolmikon pienikokoisin ja nappasi ovensuusta karkeatekoisen lapion, aikomuksenaan mitä ilmeisimmin kalauttaa lattialla makaavaa sekopäistä cowboytä. ”Malta nyt ihmeessä!”, karjahti tähän asti hiljaa pysytellyt vanhempi mies, joka siristeli silmiään ovesta pöllyävässä myräkässä. ”Tässä täytyy nyt pojat toimia tilanteen vaatimalla tavalla ja saada ensin tuo ovi uudestaan pykälään ja keskustellaan sitten tämän nuoren miehen kanssa lähemmin, miten hän aikoo hyvittää meille aiheuttamanssa vahingon. Otapa häneltä tuo korea asevyö pois ja auta hänet jaloilleen. Saa aloittaa korjaamalla oven noilla laatikoilla tuolla takanurkassa. Net on täynnä huopia, jotka oli menossa intiaaniasemalle. Niillä saa oven äkkiä tukkeeseen. Ei tänne enää kukaan tänään kuitenkaan tule. Meillä on omat jutut vielä ihan kesken” 

Sekopäinen vieras makasi lattialle sulavassa vesilammikossa sekaisin kaikesta tapahtuneesta. Kaatuessaan hän oli kolhaissut vielä päänsä, sillä silmäkulman yläpuolelta virtasi verta kasvoille, saaden vieraan räpyttelemään ja kaivamaan taskustaan likaista nenäliinaa, jolla pyyhkiä silmiään ja painaa haavaa, ettei enempää elinnestettä valuisi pitkin lattiaa. Pienen miehen ähkiessä vieras saatiin jaloilleen ja autettua hoippuen kaupan takanurkkaan, josta hänet pakotettiin kiskomaan huopalaatikoita, joissa oli luotilla maalattuna intiaaniviraston tunnus, jotka oli hätäisesti sutaistu piiloon. Vieraan suoritus oli hieman rajallinen, sillä haava vuosi vielä vuolaasti ja yhdellä kädellä laatikoitten raahaaminen ei oikein ottanut sujuakseen. Viimein oviaukko ja sen viereiset ikkunat oli peitetty laatikoilla ja varmuuden vuoksi ne oli naulattu yhteen rikkoutuneesta ovesta pelastetuilla laudoilla. Koko komeuden pälle löytyi jostain nurkasta aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt reikäinen vankkuripressu, josta kuluneina kuulsivat vanhat tekstit, joissa mainostettiin Herra Lewiksen maanmainioita työhousuja ja parturipalveluita, sekä jo ammoin unohtunutta sirkusseuruetta.

”No nyt pojat”, aloitti vanhin miehistä, ”nyt selvitetään asiamme tuon tunkeilijan kanssa ja jatketaan sitten omia töitämme. Ei tämä myrsky loputtomiin asti jatku. Sido Johnson tuo haava, ettei tartte selitellä, jos joku päättää sittenkin tulla tänne, että miksi meillä on tuoretta verta lattialla.” Seurueen pienikokoisin mies, jota Johnsoniksi oli puhuteltu, nappasi mutisten ja manaillen siivun läheiselä pöydällä odotavasta pullosta, joka naukkua seuraavan ähkäisyn perusteella oli melkoisen väkevää nestettä ja nykäisi vieraan nenäliinan tämän otsalta pois, saaden tämän älähtämän melkoisen voimakkaasti, sillä veri oli jo ehtinyt jonkun verran hyytyä ja siirtyi sitomaan haavaa likaisesta nenäliinasta repimillään suikaleilla. Vieras näytti melkoisen rähjääntyneeltä ja oudolta ilmestykseltä, sillä hänellä oli päällään vaatteita kerros kerroksen jälkeen ja koko komeuden päällä vielä reikäinen biisoninnahka, joka ilmiselvästi ei enää olisi kelvannut edes kaikkein surkeimmalle reservaatti-intiaanille, edes täläisellä onnettomalla kelillä. Vieraan pään ympärillä oli villahuiveja ristiin rastiin, joita ei näkynyt olevan kahta samanlaista. Mikä oli ilmeisen hyvä, sillä huiveissakin reikä etsi innolla toistaan, eikä pettynyt etsinnässään. Huoneen hitaasti palautuvassa lämmössä vieraan vaatteista ja vieraasta itsestään nousi imelä tuoksu, joka ei ollut missään mielessä mukava, edes kaiken kokeneen Robinsonin mielestä, joka oli kauppiaana tottunut melkoiseen kokoelmaan asiakkaita ja onnenonkijoita. Vieraan ulkoasu kertoi toivottomasta elämäntilanteesta ja karusta kohtalosta, joka oli ajanut hänet liikkeelle tälläiseen koiranilmaan.

”Jos nyt vaikka ensin esittäytyisimme toisillemme ja aloittaisimme tämän tuttavuuden uudestaan?”, ehdotti mieskolmikon vanhin, joka selvästi oli miesten johtaja. ”Minä olen Robinson ja tässä laupeudensisarena haavasi sitoo herra Johnson ja tuolta esiliinan takaa löytyy Lewis, pelkkä Lewis. Ei mikään herra tai muukaan. Tulit pahimmanmoisen kelin keskeltä häiritsemään meitä kesken tärkeitten asioitten ja haluaisin tietää, kuka oikein olet. Ilmiselvästi olet tehnyt muutakin kuin istunut hotellissa joutilaana, tokko edes pääsisit sisään tuollaisissa vetimissä. Eli kukahan oikein olet?” Robinsoniksi itseään kutsuva mies istuutui punahehkuisen kaminan viereen ja kolisteli hetken sen päällä keikkuvaa kuhmuista kahvipannua ja kaatoi itselleen kupillisen tuhtia kahvia. Vieras pälyili ympärillään olevaa mieskolmikkoa yhden silmän avulla, sillä Johnsoniin sitomukset olivat enemmänkin summittaista kurjuuden kätkemistä, kuin kunnollisia siteitä. Yskäisten ja kakoen vieras aloitti epäröivällä äänellä sanoaksene jotain, mutta viime hetkellä veti aloittamansa sanat takaisin. Aikansa ykskittyään ja sylkäistyään lattialle verisen klöntin vieras veti vinkuen henkeä ja aloitti vapisevalla äänellä. ”Minä olen… minua voi kutsua Mastertoniksi. Olen, siis olin, matkalla itään ja postivaunut jättivät minut tänne, sillä minulla ei ollut rahaa jatkaa matkaa pidemmälle. En missän tapauksessa olisi halunnut häiritä teitä, arvon herrat, mutta kaaduin ja loput te tiedättekin. Voisinko saada aseeni takaisin?” Mastertoniksi itseään kutsuva ojensi kättään Lewiksen pitelemää revolverivyötä kohden, josta roikkuvasta isokokoisesta kuluneesta kotelosta pisti esiin massiivisen revolverin kolhiintunut perä.

Johnson loikaksi kärppänä nappaamaan aseen kotelosta itselleen ja tarkasteli sitä ihmettelevin silmin. Revolveri oli suuri ja erikoisen näköinen ruosteen ruskettama ase, jonka erikoiseen hanaan Johnson kiinitti heti huomiotaan. Ihmetellen asetta Johnson kääntyi kohden Robinsonia ja nauraen ojensi asetta hänelle. Robinson otti vastaan tarjotun revolverin ja pyöritteli sitä hetken käsissään, matkaten selvästi muistoissaan pitkien aikojen taakse. ”Miten ihmeessä tuollaisella kulkurilla voi olla tälläinen tykki?”, ihmetteli Robinson ja jatkoi, ”olen nähnyt näitä viimeksi sisällisodan aikaan, kun rebellien upseerit jäivät joukkomme vangiksi. Mitä sinä, Masterton, olet hankkinut tälläisen hirviön?” ”Mikä se oikein on”, kysyi Lewis, joka oli ilmiselvästi mieleissään saatuaan raskaan aseen pois kannattelemastaan revolverivyöstä. Koska ase oli poissa kotelosta, paiskasi Lewis kotelon Mastertonin syliin ja siirtyi lähemmäksi Robinsonia ja katsomaan tämän pitelemää asetta. ”Tämä pojat on kuulemma LeMat. Jonkun sammakonpurijan keksimä revolveri. Rullaan mahtuu yhdeksän kutia ja tuossa keskellä on vielä kymmenes. Näitä oli joillakin rebellien upseereilla, mutta ei niistä ollut vastusta meidän Remingtoneille ja Colteille. Mikä lie onneton tekele aseeksi. Kuulemma meikäläiset upotti sodan aikaan laivan, joka kuljetti rebelleille aselastia jostain Ranskasta ja siinä näitä olisi ollut melkoinen läjä.”

Masterton istui surkeana lattialla ja koetti kohotella Johnsonin sitomaa siteen tapaista toisen silmänsä päältä, että voisi nähdä paremmin keskustelukumppaninsa. Sulava lumi laajeni vesilammikoiksi Mastertonin ympärillä ja alussa mietona tuntunut haju oli voimistunut melkoisen tukevaksi löyhkäksi, joka kavalsi miekkosen kiertäneen peseytymismahdollisuuksia jo pidemmän aikaa. Masteron istui riiputtaen päätään ja puisteli sitä varoen, kuin yrittäen kieltää tapahtuneen. Yskittyään jälleen rintaa raastavasti ja sylkäistyään toisen verisen klöntin edellisen seuraksi hän nosti katseensa hitaaasti kohden Robinsonia ja revolveriaan. ”Sain se isältäni, kun hän palasi sodasta. Hän ei joutunut jenkkien vankileirille, sillä hän oli vain tavallien sotilas. Komppanian komentaja antoi sen hänelle, ettei se joutuisi jenkkien käsiin koskaan. Voisinko saada sen takaisin, sillä se on ainoa muisto isästäni?” ”Katsotaan, katsotaan”, mutisi Robinson ja käänteli revolveria käsissään. Ase oli selvästi hänelle outo, sillä hämmästyksekseen hän totesi, ettei aseessa näyttänyt olevan ollenkaan patruunoita. Vain himmeästi lampun valossa kiiltelevät messinkikappaleet, jotka olivat syvällä rullan perässä kiinnostivat Robisnsonia enemmän ja hän nosti aseen silmiensä eteen ja katsoi rullaan edestä päin. Syvällä suunnattoman rullan sisuksista pilkistivät lyijykuulat nostivat Robinsonin silmiin ymmärryksen leimahduksen ja nauraen hän ojensi aseen Johnsonille. ”Tuo onneton räsyläinen yritti napata ladatun revolverin itselleen! Mene takakautta kellariin ja ammu ase siellä tyhjäksi ja muista, että se laukeaa ainakin sen yhdeksän kertaa. Sen jälkeen voit luovuttaa sen takaisin arvoisalle vieraallemme.”

”Otahan Lewis nuo rääsyt ystävältämme, ei niiden hajua kestä enää kukaan”, tokaisi Robinson ja roiskautti syljen kaminan punaisena hohtavaan kylkeen. Sihahduksen myötä Materstoniksi itseää kutsuva liikahti ja koetti päästä pois Lewiksen esiin vetäisemän nylkyveitsen kosketusta. Pieni kauppapuoti oli äkkiä kierretty ja Masterton kyyhötti kaiummaisessa nurkassa tuulen sinne puhaltaman sulalumen keskellä ja näytti siltä, kuin olisi valmis kynsin hampain taistelemaan vaatetuksensa puolesta. Lewis lähestyi jostain nappaamansa härkäruoska vasemmassa kädessä ja kiiltelevä nylkyveitsi oikeassa. Ruoskan pää kiemurteli kuin hyökkäystä valmisteleva käärme. Askel askeleelta Lewis lähestyi, selvitellen samalla ruoskaa lyöntikuntoon. ”Otahan ihan rauhallisesti, niin en viillä liian syvään. Älä pelkää, olen nylkenyt satoja biisoneita ja hyvin olenkin. Siinä sivussa on tosin tainnut mennä jokunnintiaani ja ehkä jopa meksikaani, mutta ei sen kummempaa”, hyräili Lewis, kuin tavoitellen tuutulaulua. Masterton ei voinut kuin odottaa, sillä iskuvalmis ruoska toisaalla ja kiiltelevä teräs toisaalla pitivät hänet tiukasti paikoillaan. Yllättävä pamaus hytkähdytti kaikkia. Kellarista kuului tulista sadattelua ja muuta möykkää, josta ei sen kummemmin saanut mitään selvää. Johnson taisteli kellarissa itselleen oudon aseen kanssa ja huusi jotain, mutta odottamatta vastausta kuului kellarista taasen matala jyrähdys, joka ei voinut olla peräisin kuin järeästä revolverista. Lewis siirsi ruoskan varren Mastertonin leuan alle ja pakotti tämän nousemaan pystyyn seinään nojaten. Ylösnousemista avusti vielä terävä veitsenkärki leuan alla, joka pisti juuri sen verran, että ihoon nousi pieni verikukka ja satunnaisia pisaroita tipahteli pitkin Mastertonin vaatetusta. Lewis käänsi veitsen terän sujuvasti toisinpäin ja nopeasti viilsi Mastertonin päällimmäisiä vaatteita. Vaatteita koossapitävät narunpätkät ja kiinityksen käytetyt liinat eivät tuottaneet teräaseelle ollenkaan vastusta. Hiljalleen lattialle tipahteli yhä lisää vaateräsyjä, joita tuntui olevan todella sekalainen kokoelma. Sekaisin oli silkkiä, brokardia, puuvillaa, villaa ja nahkaa. Värit olisivat tehneet minkä tahansa riikinkukon välittömästi kateelliseksi. Vaatteiden kätköistä lattialle kolisi oudonnäköisiä kolikoita ja erilaisia koruja. Lattiaan kierähtäneen taskukelon sisältä kuuluva epäsointuinen musiikki katkesi samassa kun Lewis veti revolverinsa ja nuiji sen perällä kellon kappaleiksi. Ilmeisesti Lewis nautti tehtävästään, sillä hänen silmänsä kiilsivät oudosti kaupan hämäryydessä ja hänen huulillaan väreili hymy, joka vuoroin melkein puhkesi nauruksi, vuoroin miltei hukkui huulten vapinaan.

Yllättäen Lewis pysähtyi touhuissaan ja älähti kummastuksesta. Robinson käännähti nopeasti ja kysyi, ”Mitä nyt, et kai vaan taas pistänyt sitä onnetonta hengiltä?” ”Ei vaan täällä on jotain, mikä sun on parasta nähdä itte. Eihän tää voi olla totta! Toihan on…” Lewiksen huuto katkesi kirjaimellisesti veitsellä leikaten. Masterton oli napannut kummastuneelta Lewikseltä tämän veitsen ja tuikanut silä Lewiksen kurkkuun suunnattoman haavan. ”Hei otahan nyt rauhallisesti!” huudahti Robinson ja tavoitteli takkinsa alta suuren revolverin perää ristivetokotelosta, joka lepäsi hänen vasemmalla lonkallaan. Liike pysähtyi ruoskan kietoutuessa hänen ympärilleen ja puhe katkesi outoon tunteeseen kyljessä, hieman pullottavan rintataskun alla. Mastertoniksi itseään kutsuva oli upottanyt Lewiksen verisen veitsen syvälle Robinsonin kylkeen ja kiersi hampaat irvessä kahvasta, kunnes kudos antoi myöten ja Robinsonin suusta purskahtava verensekainen vaahto ilmaisi veitsen osuneen tehokkaasti elintärkeisiin paikkoihin. Robinson vajosi hitaasti polvilleen ja korisi mennessään kammottavasti. Tuuskahtaessaan naamalleen hänen viimeiseksi ajatuksekseen jäi ihmetys, kuinka hennolta ja valkoiselta Mastertonin käsi näytti ruoskan kahvassa.

Johnsonin pään pilkistäessä esiin kellariluukusta Mastertoniksi itseään kutsuva heilautti ruoskaa laajassa kaaressa ja viuhahtava ruoskanpää kietoutui Johnsonin kaulaan tiukempaan, kuin elämä itse, sillä se pakeni Jonhsonin pudotessa kellarin tikkailta ja retkahtaessaan ruoskan varaan kuului paukahtava ääni, hänen niskansa murtuessa. Painava revolveri poukkoili tikkaita alaspäin ja kimmahti jauhotynnyristä laueten jälleen kerran kellarissa. Ruoskan varsi oli kiilautunut Mastertonin käsistä livettyään tiukasti kauppatiskin päätylautojen väliin. Nahka narahteli ja valitti kannatellessan Jonhsonin kuollutta painoa, mutta se kesti, kuten oli kestänyt monet karjanajot Robinsonin käsissä pitkin preerioita.

Lepattavien öljylamppujen valossa Masterton penkoi kauppaa ja kasasi löytämiään vaatteiksi kelpaavia kamppeita tiskille. Löydettyän jykevät saappaat hän hymyili hyväksyvästi. Tiskin takaa löytyi myös puolivartalopeili, joka vaikka oli likainen seisoi tukevasti omilla jaloillaan. Masterton raahasi löytämänsä vaatteet lähemmäs kaminaa ja järjesteli niitä jonkinmoisesti koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Nurkkaan lensivät kaikkein ohuimmat ja naistenvaatteet. Mieluisimmaksi näyttivät nousevan paksut talvivaatteet ja huovat, joita lojui kaupassa joidenkin särkyneitten laatikoitten seassa. Ähkien Masterton kumartui alas ja alkoi päästelemään kenkiensä nyörejä. Potkittuaan kenkänsä nurkkaan muitten hylkäämiensä vaatteiden sekaan hän haki uudelleen Lewiksen veitsen. Aikansa nyittyään veistä Masterton sai sen irti Robinsonin kyljestä, josta kuului hiljainen suhiseva ääni, aivan kuin Robinson olisi vielä koettanut sanoa jotain. Masterton potkaisi kaiken varmuudeksi Robinsonin ruumista, joka vain nytkähti potkun seurauksena. Verisellä veitsellä Masterton alkoi nyrhimään pois vielä päällään olevia vaatteita. Murahdellen ja kiroillen Masterton raastoi korsetinluita poikki ja puhisi mutisten samalla, ”kuinka hankaliin vaatteisiin sitä naisen täytyykin pukeutua.” Lopulta korsetti antoi periksi ja joskus valkoinen vaatekapale rojahti lattiaan muitten pitsikummalisuuksien sekaan, joita oli jo ehtinyt kertyä jonkinmoinen läjä. Likaisen peilin pinnalla näkyi, kuinka Masterton kumartui nostamaan löytämiään vaatteita miten hän selvästi hytisi ollessaan vajaapukeinen, sillä hehkuvasta kaminasta huolimatta kaupassa oli kohtuullisen viileää. Pukeuduttuaan kelvollisesti ulkona riehuvaan ilmaan Masterton keräsi mielhiltä pois kaikki löytämänsä aseet ja aseiksi kelvolliset muut esineet. Kuten Lewiksen veitsen ja Robinsonin vanhan ruoskan, joka oli omia aikojaan selvinnyt irti Johnsonin kaulasta. Tiskin alta löytyi vielä vanha vipulukkohaulikko ja suuri määrä siihen sopivia panoksia. Masterton seisoi pitkään kellarinluukulla ja mietiskeli, kannattaisiko hakea oma revolveri kellarista. Toisaalta Robinsonin Colt olisi huomattavasti kevyempi ja nopeampi käyttää ja se olisi vielä patruuna-ase. Huokaisten syvään hän potkaisi kellarinluukun kiinni ja kuin sattumalta, samalla myös vieressä seisseen paloöljytynnyrin. Pulputtava ääni kertoi tynnyrin tapin jääneen huonosti kiinni. Kitkerä haju kertoi sisällön olevan todellakin paloöljyä, joka levisi nopeasti pitkin lattiaa. Vana saavutti kaminan lähellä lojuvat vaatteet ja hiipi hiljaa niihin. Ohut vuo jatkoi kulkuaan ohitse vielä himmeästi hehkuvan kaminan valuen ovea tukkivaa laatikkopinoa kohden.

Mastertoniksi itseään kutsuva henkilö nappasi haulikon tiskiltä ja syötti patruunoita sen makasiiniin. Neljännen panoksen jälkeen hän nosti aseen olkaansa vastaan ja suoritti nopean latausliikkeen oikealla ranteella latausvipua heilauttaen. Jyrähtävä kaksoislaukaisu iski kaminan kylkeen kaataen sen suoraan paloöljyn kyllästämään vaatekasaan, joka leimahti välittömästi keltaiseen liekkiin. Masterton käännähti uusien saappaittensa kannoilla ja syöksyi kohden harvaa takaovea. Ovi aukesi näppärästi yhdellä nopealla potkulla haperoon lukkoon. Tuli kohisi jo kaupassa ja oven lennähtäessä auki se sai lisää happea ja roihahti vielä entisestään voimakkaampaan loimuun. Tuli tuntui vetävän henkeä ja sitten ovesta ulosiskevä lieska heitti Mastertonin pitkälle takapihan hankeen. Masterton kohottautui pystyyn ja katsoi, kuinka ahnaat liekit nuolivat kauppaa, kadottaen pois kaikki jäljet tapahtuneesta. Tulipalo sai levitessään suurta apua ulkona raivoavasta myrskystä ja tuli levisi vanhassa kaupassa lähestulkoon räjähdyksenomaisesti.

”No niin Minnie Mole, nyt lähdetään takaisin Texasiin ja tällä kertaa haetaan takaisin se, mikä minulle kuuluu”, kuului lieskojen ritinän ja myrskyn valituksen keskeltä. Pyryn keskeltä työntyi esiin vanha nainen taluttaen kahta satuloitua intiaaniponia. Tuuli pieksi hänen moninkertaisiaan hameitaan ja huivejaan pitkin vantteraa hahmoa, joka selvästi oli tottunut ulkoelämään. Punoittavat kasvot ja niiskuttava nenä kielivät, ettei kylmä ollut aivan se, mihin nainen oli tottunut. Ulkoilmassa hankittu syvä rusketus oli omiaan vahvistamaan vaikutelmaa lämpöisempien alueitten asujasta. Naiset heilauttivat itsensä hevostensa selkään ja ratsastivat myötätuuleen, kuin itse Piru olisi heitä ajanut. Naisten kääntyessä katsomaan taakseen jäävää pikkukaupunkia kuului hajanaisia huutoja, jotka ilmaisivat toisten kaupunkilaisten huomanneen kaupan palavan. Mitään ei enää olisi tehtävissä, sillä kauppa romahti samassa kasaan, kuin olisi odottanut naisten vilkuttavan sille hyvästiksi matkallaan lämpöisimmille maille ja kauemmaksi tuosta oudosta kaupasta tavattuun kolmikkoon ja heidän touhuihinsa, jotka olivat loppuneet melkoisen yllättävällä tavalla.